Aloitus ja tyhjä pää

No nyt se alkaa, vihdoin. Uuden cosmopolitanin luettua, oli pakko pistää blogi pystyyn. Siinä puhuttiin, että blogi on kuin terapiaa. Toisaalta, ei mulla niinkään terapian tarve ole, tai sittenkin, ehkä kaikilla on, omalla tavallaan. Onhan sitä tullu itelleen kirjotettua muistiin konelle mitämissämillon ja miks, mutta mitä niillä siellä tekee, kun niitähän voi muillekin jakaa. Toisaalta, tottakai sitä miettii, että ketäs se nyt kiinnostaa, mutta toisaalta sitä uskoo, että onhan niitä sieluntovereita :) Joten tervetuloa lukemaan näitä sepostuksia, niin sielunkumppanitkin kuin aivan vastarannalla olevat.

No mikäs minä olen naisiaan... Blogin nimi kertoo juttujen pointin ja blogin osoite haaveista ja nimimerkki, että oon yks niistä taivaan tavallisista tähdistä. Mikäs tän hetken kova juttu on mun elämässä? Se on kyllä aivan varmasti se, että mitä tahansa mä teenkin, mihin tahansa mä meenkin, mä mietin vaan yhtä tyyppiä. Ja silti, vaikka se on jo kerran sanonu, että annetaan olla, kun tää herra ei osaa seurustella. Joojoo, nuorta puolta ollaan, ite reilu parikymppinen mutta silti. Sitä ei ite kato mitään eikä mieti mitään, kun ihastuu. Kyl mä tiiän, että jos vaan antas asian olla jonkun kuukauden, niin kyllä se mielestä jäis, mutta kun ei. Sitä kun luulee olevansa niin stnan ihastunu ja uskoo siihen, että niin tää tyyppikin on ja että tästä vois jotain jopa tulla.

Mistä näistä tietää. No ei sillä, emmä koko elämän anna mennä ohi tämmösen takia. Pyh. Normaalit elämän rutiinit pyörii koko ajan, ja niitä on lähinnä koulu ja urheilu. Koulusta reeniin ja reenistä kouluhommia ja jossai välissä unta. No mutta, kyllä aina kerkee kun ei mieti liikaa. Ja vähän ajan hallintaa harjoittaa, niin kyllä se siitä.

Kauas sitä on tullu oltua sinkkuna? Eihän tässä vielä kauaa, kohta joku vuos. Sitä ennen takana onkin muutaman vuoden vakava seurustelu, joka päätty ihan hyvissä merkeissä. Ei mitään niin traagista ja dramaattista. Mitäs sitä sinkkuudelta haluaa, vai tartteeko siitä haluta mitään sen kummosempaa? Eron jälkeen mä kaipasin hirveesti läheisyyttä ja lämmintä, turvallista kainaloa. Mutta en onneksi sortunut siihen, että olisin ettinyt jonkun "joo sä saat kelvata"-tyypin ja ollu sen kainalossa sitten tyytyväisenä. Eih, ei onneks. Ehkä ensimmäiset fiilikset oli, että ihanaa, nyt saan tehdä mitä haluan ja saan lähtee pitämään hauskaa ilman kysymättä keneltäkään ns. "lupaa". Ah, se oli kyllä mukavaa. Kyllä siinä sit eron jälkeen muutaman kuukauden päästä tuli varsinaista juttua, mutta sitten onneks tajuskin ajoissa myöntää niin itelle, kuin toisellekin, että hei: Ei tästä tuu mitään sen suurempaa, sillä mä en halua enkä pysty. Sillon se oli varmasti läheisyyden kaipuuta, niin multa kuin siltä toiseltakin (silläkin oli takana vasta tapahtunu ero). Mutta ei siinäkään mitään sen isompaa. Ystävinä jatkettiinkin, kuten oli aloitettukin.

Mutta sitten tän vuoden alkupuoliskolla, kun vielä lunta näky maassa, mä tapasin tän yhden mielenkiintoisen persoonan. En muista just sitä hetkee, kun ensimmäisen kerran puhuttiin (se oli semmonen reissu ja oli alkomahoolia aika paljon) mutta sen jälkeen noin vartin päästä alanki jo muistamaan. Juteltiin ja kuunneltiin hyvää musiikkia yhdessä. Se kanto mun laukun ja oli muutenkin tosi huomaavainen ja ihana. Koko reissun ajan hengattiin ja mukavaa oli. Reissun jälkeenkin nähtiin ja sitten vasta rupes tapahtuu (öisin). Sen kainalossa oli mukava olla, siinä oli niin turvallista ja hymyilin koko ajan huomaamatta. Mä niin tykästyin, heti. Mutta tää on semmonen persoona, ettei tästä kertakaikkisesti vaan ota selkoo. Kiinnostaa, ei ehkä kiinnostakaan, ei kiinnosta, ja sitten taas antaa vinkkiä että kiinnostaakin. Okei, tässä perusklisee "Miehet". Niihän ne. Plääh. No mutta, mulle kävi näinkin, aina kun nähtiin ja oltiin yötä, oli mukavaa, ei mitään sen vakavempaa kun "Joo soitellaan". No ei hirveesti puhelin soinut, mutta monesti kun nähtiin keskustan suunnilla, niin kyllä sitä yhdessä monesti jatkettiinkin aamuun asti.

Huh. Joo. No fac. Just olin lopettamassa tän niin tämä kyseinen herra ponnahti onlineen.

Muuta mä en sano kuin Jenni Vartiaisen laulun Tunnoton - sanoin:

Tahdoin niin uskoa
että olet mun ainoa
Mutta tunnoton oon
mulle käy kuka vaan
etkä pysty mua satuttamaan

(Jenni Vartiainen-Tunnoton)

Kiitos ja palataan. Muista hymyillä :)