Onni hetken viivähtää...Katoaako aika liian nopeasti?

Vaihteeks tässä taas taitaa tämä tyttö miettiä liikaa ja liikoja. Ja kaikki tää nyt liittyy tähän A:han. Ihan ekaks olin innoissani uudesta ihmisestä, kun se vaikutti niin mukavalta ja ihmeen kiinnostuneelta musta. Yks harvoista kerroista, kun muhun kiinnostutaan ja ite en oo mitenkää tilannetta noteerannu... Nojuu, ei siinä. Kauniita sanoja, mutta ehkä turhan nopeesti. Ja mähän tottakai menin uskomaan ne kaikki, hyväuskosena ihmisenä... Sit kaikelta vedetään pohja alta, niin ei paljon mitään kyllä jääny. Jotenkin oma pää meni niin tyhjäks, ainakin se osa, jossa tästä ihmisestä oli jo kerenny muodostumaan mielikuva yms. Ja nyt viikko ton tilanteen jälkeen on tosi vaikee fiilis. Jotenkin... Haikee, kuten myös tälle tyypille kerroin... Mä en niin tiiä, onko tää haikee olo mun omaa "syytä" vai pohjautuuko kaikki tohon viikko sit tapahtuneeseen... Toisaalta luulen että kaiken takana on toi viikko sit tapahtunu mut toisaalta. Ääh. Tosi vaikee purkaa näit tunteita sanoiks. Varsinkin, kun ei edes itelleen osaa näitä selittää oman päänsä sisällä.

Ehkä vois lähtee siitä, mikä nyt ihan päällimäisenä on mielessä. Ehkä kärjessä on se, että miettii koko ajan mitä tästä voi tulla, vai tuleeko mitään. Vielä se reilu viikko sit oisin voinu sanoo, että toivon hirveesti ja toisaalta myös uskon, että tästä vois tulla vaikka mitä. Mutta nyt tuntuu jotenkin, etten tiedä sitten yhtään. Mutta kuten sanottua, menny on mennyttä ja enkä nyt jaksa muistella tota tilannetta enkä sitä, mitä sillon mietin. Nyt on nyt. Nyt tosiaan tahtoisin uskoa, että tästä vois tulla jotain suurempaakin, tarkotan ihan suomeks sanoen, isoa rakkautta. Mutta toisaalta tuntuu, etten mä olis tän tyyliseen suhteeseen valmis... Saattas olla, että koko ajan epäilisin ja miettisin, mitä se tekee ja toisaalta koko ajan miettisen sen sanomisien todenperäisyyttä. Toisaalta paljon tässä miettii näitä omiakin tunteita. Onko ne enää (tai onko ne ollukaan) niin suuret, että tähän päälle olis järkee ruveta rakentamaan suhdetta. Suhdetta, joka vaatis molemmilta todella paljon. Uskon kuitenkin siihen, että sitten jos niin päätettäisiin, se lähtis siitä kohtaa nollasta. Mun mielestä sillon niillä ei olis mitään väliä, mitä on tehty ja tavallaan ei myöskään niillä, mitä on sanottu. Ehkä siinä tilanteessa vois olla semmonen valikoiva muisti, että muistaa ne mitkä tahtoo muistaa ja ne, millä on jotain merkitystä siinä tilanteessa ja tulevaisuudessa.

Tällä hetkellä mä en vaan osais sanoo juuta enkä jaata. Jotenkin tunteet on niin sekasin, että kaipaan vaan läheisyyttä ja tiedän, ettei sillä ole lähes mitään väliä, kuka läheisyyden antaja on... Ehkä tää läheisyyden kaipuu vaan taas tuli, ton kaiken pskan jälkeen... Aikasemmin ois kaivannut läheisyyttä vain ja ainoastaan tältä Alta mutta nyt tuntuu, ettei sillä oo mitään väliä... Läheisyys ja rakkaus (myös tykkäys) erikseen on kuitenkin niin eriasioita, mutta yhdessä ne onkin sitten on lähes täydellistä.

Toisaalta se on niinkin, ettei kannata todellakaan halutaa liikaa liian nopeassa ajassa. Sit se vois pian tyrehtyy kokonaan. Joten sen suhteen voi olla ihan rauhassa ja antaa ajan näyttä missä mennään ja mitä on tulossa. Seuraava askel onkin sit ehkä tuossa ens viikonloppuna, kun A tulee tänne... Saa nähä kuinka kauan voidaan aikaa viettää yhdessä kun viikonloppuna on vaikka mitä ohjelmaa. Mutta tää on taas yks niistä, mitä ei vaan sais liikaa miettiä. Kyllä se viikonloppu sieltä aikanaan tulee ja aikanaan myös näyttää, mitä silloin tapahtuu.

Läheisyys lämmittää ja rakkaus pistää hymyilyttää. Yhdessä ne onkin voittamaton pari. Toivotaan, että tulevaisuus tuo tuon tullessaan :)